Tavanomaisia tapahtumia käsitellään mediassa lähes katastrofeina alkaen lumipyrystä ja neljän prosentin lainakoroista.

Kaikki stressi ja murhe on kasvanut mielenterveyden ongelmaksi. Niin on käynyt ensin tutkijoiden käsittelyssä, sitten myös ihmisten itseymmärryksessä.

Jos vaikeuksista selviää, ne vähintään traumatisoivat. Terapiaa tarvitsevat lähes kaikki.

Kokonaisista ihmisryhmistä puhutaan haavoittuvina. Sanalla voidaan viitata esimerkiksi ”resurssien puutteeseen” ja ”sosiaaliseen turvattomuuteen”.

Pojat ovat muuttuneet ongelmaksi, joka vaatii erityistukipäätöksen tai adhd-diagnoosin.

Muutamat tutkijat ovat yrittäneet varoittaa, että kevyesti jaetut diagnoosit ja haavoittuvuuden eetos voivat olla haitaksi. Ne istuttavat ajatuksen, että vaikeudet johtuvat omasta vajavuudesta, eivät elämänvaiheesta tai olosuhteista, jotka voivat korjautua.

Elämään kuuluu laaja kirjo arkisia vastoinkäymisiä, niiden omatoiminen selvittäminen lisää kykyä selvittää edellistä isompia ja vielä eteentulemattomia vastoinkäymisiä. Jos vastoinkäymisen selvittämisen sijaan ihmiselle annetaan mahdollisuus olla käsittelemättä niitä itse, se ei saa sellaisia työkaluja työkalupakkiinsa, joilla vastoinkäymisistä selviää. Tulee ihmisiä jotka lamaantuu.

Siinä on merkittävä ero saako vastoinkäymistään selvittävä ihminen selvittämiseen kannustusta vai diagnoosin. Ensimmäisellä saa sujuvamman arjen, jälkimmäisellä nappeja apteekista.

Kun pikkulapsi kaatuu ja itkee surkeasti, ei yhtään auta, että aikuinen voivottelee ja itkee mukana. Perinteinen apu on nostaa taapero pystyyn, pyyhkiä hellästi kyyneleet ja sanoa ettei käynyt kuinkaan. Jos tuli pieni pipi, puhaltaminen parantaa sen.

Pelästynyt aikuinen on aika samanlainen kuin lapsi.

Siksi hänelle ei huudeta avantoon, että voi sinua raukkaa siellä jäisessä vedessä. Nyt saatat hukkua tai paleltua kuoliaaksi. Vähintään tulee hypotermia.